”Hulluus”
Uskoin päässeeni jo rauhaan,
silti hulluuteni ravisteli minut ylös,
tarttui minua niskasta, rusensi minua.
Asetti minut kaikkien maalitauluksi,
puhumattakaan niistä jotka halulla lävistivät minut katseensa terällä.
Jotka lävistivät sappeni ja vuodattivat sen maahan,
kiroten maan jaloissani,
jotka mursivat aukon, aukon perään,
kunnes olin alaston, vailla muuria.
Eivätkä tunteneet sääliä,
lisäsivät tuskaani huulten pieksennällä.
TUHLATUT PÄIVÄNI
Pimeyden päivät ovat kiitäneet lävitseni monina, valon päiviä runsaimpina. Kutojan sukkulan kiriessä loimilankojen välitse, ahkerien käsien kimpoamana, näin ovat tuhlatut päiväni kiiruhtaneet tuonelaan. Kesken syntyneiden majapaikkaan, mitättömyyteen vaipuneiden, noiden raukkojen, joita ei ollut vastaan ottamassa avatut reidet, ei rintojen lämpö, joita ei saateltu elämänkirjaan laulujen, riemuhuutojen kaikuessa.
Lukuisat päiväni ovat päättyneet tyhjyyteen ja toivottomuuteen rauennein käsin ja aikani rientänyt päättömään turhuuteen. Näin joudun kirjoittamaan itseäni vastaan katkeria asioita, pannen itseni vastaamaan nuoruuteni erheistä ja keski-iän typeryydestä, jotka synkistävät vanhuuttani, sillä nuorena tavoittelin tuulta ja turhuutta, typeryydestä tietämättömänä, sen petollista voimaa tuntematta. Siihen tartuttuani ei se enää luopunut minusta, ei vaikka rimpuilin, koetin saada väärän oikenemaan ja ääliömäisyyden vaikuttamaan viisaudelta. Kuin raivon vallassa raatelin muita, maan oli autioiduttava ja kallioiden siirryttävä sijaltansa, jotta olisin saanut olla oikeassa. Kunnes tarmoni nääntyi minussa ja onnettomuus oli valmiina tehdäkseen minusta ontuvan.
Päiväni ovat tulleet juoksijaa nopeammiksi; pois ne ovat juosseet, eivät ne hyvää ole tehneet, eivät hyvää nähneet, kuin sanantuojan matkassa kulkeneet. Ne ovat kiitäneet eteenpäin syöksähdellen kuin kaislaveneet laaksojen kevätpuroissa, kuin kotka, joka syöksähtelee sinne tänne syötävää etsien. Sitä ne tekivät niitä tarkatessani, ennen kuin sulivat olemattomuuteen – eivätkä takaisin enää tule tuhlattujen päivien varastohuoneesta – nyt pimeyden ja varjojen maan asukkeja, synkkyyden ja hämäryyden kansalaisia ovat haaskatut päiväni, jotka katoavat syvän varjon ja epäjärjestyksen maahan, menneisyyteeni, jossa ne eivät säteile enempää kuin synkkyys säteilee, tuhlatut kulutetut päiväni.
Ole päiviäni viettänyt huolettomana, en kuitenkaan rauhassa, enkä levossa, ja yhä vain jatkuu kiihtymys.
Tiedänhän tuon, vahingollinen ei näet kasva vain tomusta, eikä vaiva verso vain kuivasta maasta, mutta synnytettyäni sen läkähdykseni ruokkii sitä, pakahdus iskee piiskaa lauteille ja toivottomuus kannukset kupeisiin, voi vaahtoavaa laukkaa.
Mikä on voimani, että jaksaisin jouten odottamista? Ja mikä tulee olemaan loppuni, että vielä pitkittäisin tämän kaltaisen sieluni elämää?
Onko voimani kivien voima, sen kovuudessa? Tai onko lihani kestävyys kuparia, sen joustavuudessa?Eikö pakollinen vaivannäkö ole kuolevaisen ihmisen osa maan päällä, eivätkö hänen päivänsä ole kuin palkkatyöläisen päivät?
Eikö minunkin osani ole siinä? Onko oikeuteni olla olematta raatava orja, joka haluaa huohottaen varjoon, tai palkkatyöläisen tavoin illalla odottaa palkkaansa tehdystä työstään?
Vain minullako olla oikeus palkkaan työttä, oikeus hopeaan kultaan, niin jopa himoitsemiini jalokiviin, oikeus palkkaan työttä. Minä halusin paljon, en vaivaa nähnyt sen eteen, himoitsin palavin silmin ihmismielen haluttavuuksia ponnistelematta niiden eteen. Armosta sain osani, minulle laiskalle orjalle kuulumattoman orjan oikeuden, omistajalleen hyödylliselle, huohottaen hetkeksi suojaan varjoon, hetki varjossa oli ansaitsematon osani.
Minun on annettu omistaa ihmisen hetkiä, arvottomia kuukausia, vaivan öitä olen itselleni mitannut. Levolle mentyäni olenkin sanonut: ”Milloin nousen?” Illan mittaan olen saanut kyllikseni rauhattomuudesta, jota jatkuu aina aamuhämäriin asti.
Kaikki tämä ahdistukseni takia, joka on imenyt voimani, elämän nesteeni ja henkeni, olen tullut kuin tomuksi, siihen palanneena jälleen, vaikka elossa, kärpäseksi lukin verkossa.
Välinpitämättömästi ilman uteliaisuutta tarkkaan nyt tiellä kulkijoita keinun keinahdellessa verkkaan. Huudan! Onko ketään, joka vastaa minulle?
Entä kenen puoleen minä kääntyisin? Kun puhun, avaan suuni siihen, eikä tuskani hellitä, jos olen vaiti ja pysyn hiljaa, ei se silti minua jätä.
Itse olen nähnyt tyhmän juurtuvan, mutta äkkiä hänen olinpaikkaansa alettiin manata. Sillä tyhmän tuhoaa muiden mielipaha, ja helposti viekoiteltavan pyydystää kateus ja yhä vain jatkuu kiihtymys.
Nyt päiväni ovat tulleet juoksijaa nopeammiksi; ne juoksevat pois, eivät ole hyvää tehneet, syöksähdellen kuin kaislaveneet kevätpuroissa, kuin kotka, joka syöksähtelee sinne tänne syötävää etsien. Sitä ne ovat tehneet niitä tarkatessani, ennen kuin sulavat olemattomuuteen – eivätkä takaisin tule – nuo pimeyden ja varjojen maan asukit.