KEVÄTJUHLA
Hän istui takapuoli puuduksissa, kankun oikeapuoli kuin tulessa ja koetti jaloillaan urheasti kannatella huteralla penkillä retkottavaa ruhoaan. Vuorotellen, yhdellä jalalla kerrallaan, hän helpotti ruhonsa kuormittaman tuolin kantokykyä työntämällä jalkansa istuimen alle, istuinlevyn puristuessa polvitaipeen väliin, varpaat ja päkiä voimistelusalin lautalattiaan painautuen toinen, se siunatussa lepovuorossa oleva jalka sojotti suorana eteenpäin paksuna kuin Kuubalainen sikari.
Hän oli tuskallisen tietoinen ulkonäöstään, kuin rengasmainoksen Michelin ukko tai puhallettava rantalelu, eikä asiassa lohduttanut nilkkojen ja ranteiden sirous, sillä ne ainoastaan korostivat jäsenten sairaaloista pyöreyttä. Hänen vieressä istui nuori äiti parivuotias kikkarapäinen tyttö sylissään. Vyöryttyään saliin ja nähdessään vapaan paikan hän oli mielessään ilahtuneena ihmetellyt, kuinka paikka oli vielä vapaa, sillä käytävältä katsoen rivin ensimmäisenä se oli koko sen rivin paras paikka ja lähes täyteen sulloutuneessa voimistelusalissa varmasti parhain vielä vapaana oleva, joskin perällä ja kaukana näyttämöstä, jossa pian alkaisi tapahtua.
Kysymykseen oliko paikka vapaa, hän oli saanut myöntävän vastauksen, epävarman hymyn saattelemana. Hymyn epävarmuus ei häntä itsessään häirinnyt, hän oli tottunut niihin, noihin epävarmoihin hymyihin ja ilmeisiin, jotakin kysyessään, tai vaikka vain luodessaan katsekontaktin tuntemattomaan. Hän nyt vain oli tällainen, ristiriitoja herättävä persoon, niin ulkomuodoltaan, kuin ajatusmaailmaltaan, ja sen aikoinaan oivallettuaan, oli hyväksynyt, enempää uhraamatta ponnisteluja kummankaan muuttamiseksi salonkikelpoiseksi ja valtaväestölle sopivaksi.
Ylipäätään ponnistelut olivat hänelle vieraita, paitsi pakolliset, joita oli tarjolla joka käänteessä, sen takasivat yli 50:een kohonnut painoindeksi, ja kun hän oli jo ohittanut 55 vuoden iän, alkoi fyysinen murtumispiste häämöttää pelottavan lähellä. Tämän väistämättömän totuuden, pelottavan tulevaisuuden skenaarion, josta huolestuneet ystävät olivat hänelle varovasti vihjailleet, hän oli onnistunut vitsaillen työntämään syrjään, niin keskustelun aiheena, kuin hänen itsensä vakavasti harkittavana asiana, ”surkoon hevoset, sillä niiden päät olivat, jos suinkin mahdollista, hänenkin päätään isommat” mentaliteetilla.
Yksin ollessaan, ylipäätään epämiellyttävän ajatuksen pyrkiessä pintaan, hänellä oli tapana ähkäistä tuskaisesti ääneen, kuin olisi potkaissut varpaansa kiveen ja oli aina saanut ajatuksen tähän katkeamaan. Näitä mieleen pyrkiviä, sinnikkäitäkin, mutta vastenmielisiä ajatuksia hän kutsui ”kutsumattomiksi vieraiksi” ja mitä vastenmielisempi ajatus oli, sitä tarmokkaammin hän sen mieleensä tunkeutumisen torjui. Toki se oli typerää, sen hän tiesi ja myönsi itselleen. Vaikka hän ei ajatellut ratkaisuja näihin ”kutsumattomiin vieraisiinsa”, silti hän toisinaan pohti asennettaan ja hämmästeli tätä hänen sisäsyntyistä torjuntamekanismiaan, sen tehokkuutta, sillä se oli mennyt useissa tapauksissa liiallisuuksiin ja toisinaan muistutti häntä epämääräisenä kalvavana tunteena takaraivossa.
Lapsi sylissään istuvan äidin epävarma hymy sai hänet tuntemaan itsensä velvolliseksi selittää tälle, kuinka hän ottaisi muutamia kuvia ja kuinka paikka oli siihen tarkoitukseen mitä sopivin esteettömän näkökentän ja kameran teleoptiikan ansiosta, ja näin ollen hänellä oli pätevät syyt ängetä heidän viereen, ei hän ihan tätä kaikkea ääneen sanonut, mutta ajatus riittää.
Selityksen hän tunsi olevan velkaa myös siksi, että hän koki toisen läheisyyden kiusallisena ja läheisessä kontaktissa oleminen häneen aikaan sai varmasti saman tunteen lapsen äidissä, tuli keventää tunnelmaa ja viimeiseksi saapuneena vastuu sen keventämiseen oli hänellä. Saattoihan tämä olla hänen lapsensa luokkatoverin äiti, joten hänen ei sopinut aiheuttaa turhaa hämminkiä päinvastoin liennyttää sitä.
Toisen reviirille, liian lähelle tunkeutuminen, jotta se olisi hyväksyttävää, tai edes siedettävää, toimii vain joko läheisen ystävyyden, tai sen yhteisen sanomattoman sopimuksen puitteissa, jonka tilanteen erityisolosuhteet sanelivat. Salissa vallitsi, odottamisen ja ahtauden tiivistämänä ”hissi tunnelma”, jossa jokainen vaieten keskittyy hissin etenemiseen kerros kerrokselta ja toinen sietää toistaan vain siksi, että heillä on yksi yhteinen nimittäjä, heistä kukaan ei viitsi kävellä rappuja ylös tai alas, heidän oli istuttava tuoleilla tai seistävä oven suussa, mahdollisuus jonka muutamat olivat valinneet.
Sali oli tosiaan mitä ilmeisimmin täynnä, eikä vapaita paikkoja liiemmin ollut valittavana. Istahtaminen siihen tuoliin, huteraan pommiin, paljasti hänelle heti miksi – arvatenkin – rouva oli hymyillyt hänelle, niin epävarman oloisesti hänen vyöryessään hikisenä paikalle ja alkaessaan sovittaa ahteriaan hautovan kanan lailla koulukas-sukupolvien käytössä kovia kokeneen penkin fanerilevylle. Sen kovat kokemukset tulisivat jatkumaan vielä, ainakin lähimmän tunnin aikana.
Hänen mieleensä tuli, että nainen tyttärineen oli varmaankin aluksi itse istunut tuoliin, mutta tullut epävarmaksi kestäisikö se hänen ja hänen sylissään keikkuvan tyttären painoa koko show’n ajan ja oli vaihtanut tuolia. Kävikö nainen parasta aikaa köydenvetoa omantuntonsa kanssa, tulisiko hänen varoittaa tuolista ja olisiko hän vastuussa jos se hajoaisi hänen allaan, ym. vastaavaa. Edellyttää sanojalta, ajattelemattomuutta tai tinkimätöntä lähimmäisenrakkautta sanoa lihavalle henkilölle, vaikka tuoli olisikin heikko: ”Varo penkki voi mennä allasi hajalle!”
Ei, rouva ei ollut varoittanut, ei tiennyt siitä tai rohkeus ei riittänyt, jompikumpi, mutta ei häntä olisi tarvinnut varoittaa. Tuolin huteruuden hän huomasi heti kun n. 10 % hänen painostaan oli levittäytynyt penkille, ja varoituskellot pärähtivät soimaan, pikkuaivot antoivat hälytyksen. Ajan kuluessa ja painonindeksin kasvaessa, jälkeen alle sortuneiden tuolien hänen takapuoleensa oli vähitellen kehittynyt seismogrammin näkymättömät herkät sensorit, niin herkät että pyllyllään hiekassa istuessaan hän olisi tuntenut Kiinassa tapahtuvan 4 Rihcterinasteen järistyksen.
Tuolin keikkumisen havaitsi kyllä, sillä tuoli keikkui erinomaisen paljon. Huteralta valtaistuimeltaan hän teki myös toisen havainnon, joka ei ilahduttanut häntä sen enempää, hän havaitsi olevansa toinen niistä kahdesta isästä, jolla oli puku yllään. Ja se toinen isä kantoi pukunsa tyylikkään luontevasti, kuin keväinen fasaaniuros höyhenpeitteensä. Hän sitä vastoin tunsi itsensä, puvustaan huolimatta ja osittain juuri siksi (huonosti istuva), kutakuinkin yhtä luontevaksi kuin ylisyötetty kalkkuna, joka roikkui koivestaan Kariniemen teurastamolinjalla
Vieraan uroksen suvereeni läsnäolo ei suinkaan kohentanut hänen mielialaa. Hän oli laittanut puvun päälleen tyttärensä nimenomaisesta vaatimuksesta, vielä kravatin kanssa, tyttö halusi varmistaa, ettei hän tulisi paikanpäälle ”virka-asussaan”, verkkareissa. Tämä oli jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka lapset osaavat olla äärettömän julmia ja itsekkään välinpitämättömiä vanhempiensa kärsimyksiä kohtaan, maailma on paha paikka ja yhä pahenee, sillä ei hänen nuoruudessaan lapsille tullut mieleenkään sanoa, mikä oikein oli, tai mitä aikuiset päälleen pukevat, vaan aikuiset sanoivat mitä lapset tekivät ja pukivat. Lapset pukivat päälleen isonsiskon tai veljen tai hieman varttuneempana isän tai äidin vanhoja, parhaassa tapauksessa oikeaan kokoon kavennettuja ja lyhennettyjä vaatteita ja niitä kannettiin ylpeinä.
Hän itse oli saanut jalkoihinsa omiin kevätjuhliinsa isänsä vanhat kengät, ja oli ollut tavattoman ylpeä siitä, että ne olivat lähes sopivan kokoiset, hän oli nyt kuin mies kuin isä, ainakin jalkateriltään. Se että ne kuitenkin lonksuivat jaloissa, ei haitannut häntä lainkaan, jos ei juossut, eikä niin hienoissa kengissä sopinut juosta, paljain jaloin, tai kiinalaisissa kangastennareissa kyllä sopi juosta, ei isäkään koskaan juossut, paitsi lenkillä. Ei, ei se koko haitannut lainkaan, sillä liian suureen kenkään jalka tottuu huomattavasti nopeammin, kuin liian pieneen, minkä viisauden hän myöhemmin oppi, kun hänen jalkansa kasvoivat isommiksi isän jalkoja ja kengät alkoivat ahdistaa. Äiti oli taitellut Hesarista paksut pohjalliset korvaamaan vielä puuttuvaa lihaa, parempia kenkiä ei hän tuolloin olisi edes osannut toivoa. Silloin hän oli oppinut myös jotain tärkeää, liian isoissa kengissä ei kompuroimatta kävele. Vuosia myöhemmin, hän oppi liian isoissa kengissä kompuroimisen vertauskuvallisen merkityksen, kantapään kautta, mutta se on jo eri tarina ja muistot siitä kuuluvat ”kutsumattomiin vieraisiin”.
Näistä isänsä perintökengistä oli hänelle sekin hyöty, että tuolloin hän oli kävellyt jalkaterät sisäänpäin ja isä taasen ulospäin, joten kengän kannat olivat kuluneet käytössä oikeasta syrjästään niin voimakkaasti, että tämä kuluminen oikaisi tai ”väänsi” hänen askeltaan niin, että pian myös hän käveli jalkaterät ulospäin, eikä hänelle enää naurettu ”apinakävelystä” kuten vielä sinä keväänä oli naurettu. Isänsä polkuja ne eivät kuitenkaan opettaneet häntä kävelemään, mikä monessa suhteessa olisi ollut arvokkaampaa kuin askeltamisen oppiminen, kävellä ”apinakävelyä” voi useammalla eri tavalla.
Aateluus velvoittaa ja samoin puku, joten hän koetti kantaa vastuunsa kunnon isänä, tai sen kaltaisen, kuten siinä tuskaillen istuessaan ajatteli, istua urheasti ja samalla tasapainotella rahilla mahdollisimman arvokkaan oloisena, jatkaen tuskallista teeskentelyään, muka nauttien tilaisuudesta, vaikka se tulisikin olemaan aika-ajoin nöyryyttävyyden lisäksi myös tuskallista. Aika-ajoin siksi, että hänen leikkauksella jäykistetty alaselkä ja nivelrikko polvissa yltyisivät särkyihin, jotka vaikeasta istumisasennosta johtuen ylittäisivät 100 mg Voltarenin tehon, tällöin tuntemansa nöyryytys unohtuisi ja säryt ottaisivat vallan, kunnes asentoa vaihtaessa helpotus tekisi hieman tilaa ja sallisi nöyryytyksen jälleen nostaa hetkeksi päätään.
Kuinka entisen harakan kaltaista hänen elämänsä olikaan ollut ja on, harakka jumissa tervatulla puusillalla, nokka irtoaa, pyrstö tarttuu, pyrstö irtoaa, nokka tarttuu. Hän näki mielikuvituksessaan harakan epätoivoisen päättymättömän kamppailun ja tämä kivun ja olosuhteiden visualisointi toi hänelle helpotusta, juuri sitä helpotusta, joka jarrutti hänen tarttumistaan ongelmien todelliseen syyhyn. Mitä hauskempi oli ongelmien synnyttämät metafora, sitä helpompi oli hyväksyä ne ja kieltää todelliset syyt ja seuraukset.
Pienestä täyteen pakatusta voimistelusalista oli ilma tuota pikaa loppumassa, lisäksi oli kuuma, ja hiki alkoi kihota selkäpiihin tai oikeastaan ensin päähän, hiusmartoon, hän hikoili voimakkaimmin juuri päästään. Joskus talvella, kun hän oli noussut kovalla pakkaskelillä Porthaninkatua ylös, hän oli puoli vahingossa havainnut näyteikkunasta kuvansa, normaalisti hän olisi välittömästi moisen erehdyksen sattuessa kääntänyt katseensa pois, itsensä näkemien kokovartalo kuvana oli taatusti viimeinen asia jonka hän halusi nähdä. Mutta havaittuaan syrjä silmällä kuvajaisessaan jotakin outoa, hän katsoi kuvaansa tarkemmin. Hänen lakiton hikimärkä päänsä höyrysi kuin Ukko Pekka veturin höyryventtiilit. Silloinkin oli hiki valunut selkärankaa pitkin ja kastellut alushousut, ja näin kävisi varmasti myös nyt.
Se toinen isä, se fasaani oli riisunut jo takkinsa ja seisoi ryhdikkäänä ja huolettomana videokamera kädessään ja takki rennosti taitettuna toisen käsivarren varaan. Prässit terävinä kuin partaveitsi ja housut nahkavyöllä lantiolle vyötettynä, taatusti painoindeksi n.8 ja vaaleansinisen kauluspaidan alla hihaton aluspaita ja sen alta löytyisi, tietysti tiukka sikspäkki, joka piirtyisi selvänä vaikka vatsaa peittäisi miehekäs karvoitus ja muutkin lihakset olisivat sopivasti näkyvillä! Kotona hänellä olisi Helsingin maratonien muistomitaleita suoritetusta osallistumisesta ja tietysti Tukholman maratonilta myös, ja paras aika alle 4 tunnin.
”Pahus kun tympii, mitä ne tänne tulee lasten juhliin siksipäkkejään esittelemään! ”Itse en oloa helpottaakseni voi edes takkia yltäni riisua, kun on se ’vainajapaita päällä’.” hän närkästyneenä ja harmia tuntien ajatteli. Hänen elämänsä yksi toistuvista kiusoista piili siinä, että aina yhden ongelman ratkaistuaan hän sulki vääjäämättä oven uuden ongelman ratkaisulta, eli kuten hän ajatteli, ”hänen elämänsä oli ollut yhtä muna kauppaa, hän vaihtoi munan munaan ja pahimmassa tapauksessa aina vaihdossa hävisi”.
Paksukainen ja Ohukainen, käyttivät asusteissaan kätevää kalusta ja siihen liittyvää ”ruokalappua” joka ajoi koko paidan viran, kun puku vain oli kiinni, tärkätty valkoinen rinnus oli kuin paita konsanaan, mutta ei kiristänyt eikä tarvinnut pelätä sen repeävän, peseminen oli helppoa ja likaantuneen tilalle vaihtaminen kätevää niin ja sitten vielä irralliset paidanhihansuut, viime vuosisadan alun muoti oli käytännöllistä.
Saadakseen pukuun sopivan paidan mahtumaan päälleen, hän oli joutunut leikkaamaan yhden valkoisista paidoistaan takaa auki lapaluiden korkeudelle asti, kuten vainajien paidat on leikattu, selästä avoimeksi. Selällään maaten ne vainajille puetaan ja selällään maaten itseänsä esille toivat, jos joku nyt heitä vielä nähdä halusi. Ei vainajia helmat liehuen pyydetty piruetteja tekemään, joten sama se sillä, miltä paita takin sisällä näytti, eikä sikseen häntäkään pyydettäisi, joten haitanneeko se mitään. Nyt haittasi, hänen mielensä teki riisua hiostava puvuntakki päältä ja saada helpotusta kuumuuteen. Mahdollisuuksien ovi oli suljettu ja pysyisi kiinni, vai pysyisikö?
Vaan jos riisuisin, hän ajatteli, hämmästyksestä selvittyään epäilisivät häntä varmasti vainajan ryöstöstä, ”Nyt se on ryöstänyt vainajankin, mokoma etelän pullavaris” supistaisiin, tai sitten, oliko hän ostanut paitansa hautaustoimiston alennusmyynnistä. ”Vähän käytetty krematoriolta säästynyt valkoinen puuvillapaita myytävänä, vain kymmenkunta kertaa päällä ollut huom. uutta vastaava siisti laadukas ja hajuton paita tosi ostajalle halvalla, nopealle päättäjälle toinen kaupanpäälle (savuvaurio).”
Olisi se mehukas juoru meidän kylälle, ”meidän kylä”, oho? Ensimmäisen kerran muuttonsa jälkeen hän ajatteli ”meidän kylä”, onko hänen integroitumisensa jo edennyt siihen pisteeseen? ”Meidän” tai ”heidän kylässä”, miten vain, juorutkin ovat niin kuivia, että ne pitäisi palovakuutta, jos niille palonarkuudelta se myönnettäisiin. Pitäisi itse panna juoru liikkeelle, siitä tulisi raflaavampi. Kuivat tyhjät juorut, vaikka kohdistuisivat häneen itseensä, eivät herättäneet hänessä kiinnostusta.
Kuinka kukaan jaksaa olla kiinnostunut, kenen auto oli nähty kenenkin pihalla ja minkä takia, muodostuuko uusi pari vai eroaako vanha? Kuka seurustelee kenenkin kanssa? Tai kuka oli ottanut kännit ja missäkin? Kuka oli nähty kenenkin kanssa ja milloin ja missä? Paljasjalkaisena Helsinkiläisenä hän ei ollut tottunut juoruihin, vaikka kyllä sielläkin tietysti juorutaan, joskaan ei hänen lähipiirissään. Kaverit ovat nykyään niin kiinnostuneita itsestään, etteivät jaksa kiinnostua sen vertaa toisista, että juoruaisivat, hän ajatteli ilkeästi ja tiesi sen ilkeäksi itsekin
Isät monilukuisina seisovat salin reunustoilla videokamerat käsissään tai jalustoilla, ja joidenkin kamerat kävivät jo, vaikka mitään muuta ei näyttämöllä näkynyt, kuin silloin tällöin pullisteleva esirippu, jota lapset sen takana tuuppivat, kuin ennen syntymäänsä äitiensä kohduissa. Oli hänkin seurannut lastensa potkuja vatsanpeitteiden läpi, joka iltainen traditio, kunnes potkija paljastui.
Miten niitä löytyykin noin monta isää? Tietysti kaikille lähes sadalle oppilaalle isä löytyy, ainakin periaatteessa ja jos ei aivan läheltä niin kuitenkin jostakin osaa maata, mutta mitenkä niitä voi olla noin monta, jotka ovat täällä aidosti vilpittömän innostuneita? Purkkiin pannanaan joka sekunti, jopa verhojen heilunta kuvataan eikä vain oman kersan osuus, hänen kurkkiessa verhon raosta. Sitä vastoin hän ei ollut lainkaan innostunut tulemaan koko juhliin ja myönsi sen itselleen, vaikka tunsikin syyllisyyttä.
Tilaisuus tekee varkaan ja hänen mielessään alkoi kehittyä suunnitelma. Joka otos tulee menemään purkkiin usean kameran ja kuvakulman voimalla, joten ne voisi hyvin editoida, jos yhteistyö kykyä löytyisi ja hän voisi sitten katsoa valmiin dvd:n sohvallaan istuen tai maaten, miten vain haluaisi, maaten toden näköisimmin. Ei sitä olisi edes pakko editoida, useita dvd:tä kuvattiin purkkiin koko esityksen ajalta, hän saisi kyllä kopion joltakin kuvaavalta isältä. Ajatus, livistää paikalta nyt heti ja myöhemmin(verkkareissa), ilman kohtuutonta tasapainottelua penkillä, kolotusta, kuumuutta ja hapenpuutetta katsella omasta telkkarista, omalla sohvalla, videolta koko show’n. Hän voisi ostaa cokista ja poppareita tytölle ja sanoa, että ajatteli katsoa koko juhlan enemmin videolta tyttärensä kanssa yhdessä. Oli lähtenyt kesken pois juhlasta, sillä halusi nauttia ohjelmasta tyttärensä ja uutuuden viehätyksen kera, tämä selitys menisi läpi ja hän välttäisi tyttärensä pettymyksen jonka hänen kesken poistuminen muutoin aiheuttaisi.
Ajatus alkoi potentiaalisena ja viehättävänä pyöriä hänen päässäni, inhottavan viehättävänä, toisaalta varoitus kellot soivat. Kokemukset menneisyydestä olivat paljastaneet hänelle, että hänelle viehättävät ajatukset ovat olleet pääsääntöisesti huonoja ratkaisuja. Ilmaiseeko hänen mielessään nyt pyörivä ajatus vain sen, että hän on huono isä ja hedonistinen? ”Huono isä”, sietämätön ajatus. Ajatusta maisteltuaan se alkoi tuntua todella karvaalta ja hän ähkäisi sen mielestään. Hän oli vain jo liian vanha isäksi, vaari hän voisi olla ja istua arvokkaasti paikallaan, eikä hössöttää kameroiden kanssa, eikä hän nähnyt yhtään vaaria isien joukossa, ei ainakaan vaarin näköistä ja se hieman lievensi hänen pahaa mieltään huonoudesta, sillä hänhän oli kuin olikin täällä ja hän kävi vaarista, joita ei muutoin näkynyt.
Juuri nyt hän oli sattumalta liian lihava, ensi vuonna hän olisi laihempi ja juuri nyt raihnaassa kunnossa, ensivuonna hän olisi terveempi, varmasti olisi kaikkea tätä! Mutta juuri tänä vuonna, tässä tilassa häntä ei innostanut pätkääkään koko juhla. Lopputulos tästä hetkellisestä itsetutkiskelusta oli, että hän juuri tänä vuonna, päätti olla etsimättä enempiä vastauksia haluttomuuteensa, sen enempää hiljaa itseltään, kuin ääneen muilta.
Ei yksikään sukupolvi kautta aikojen ole paremmin dokumentoitu kuin nykyinen, tapahtui maailmassa mitä tahansa, aina näyttää olevan kamera paikalla. Pankkiautomaatillakaan ei voi asioida ilman kuvatuksi tulemista, ei tietenkään täällä meillä, huomaa (”meillä” integroituminen jatkuu) mutta toisaalta täällä on heti kymmenen todistajaa näkemässä tapahtuman, ja näistä on kaksitoista valmiina tarvittaessa antamaan virallisen lausunnon.
Hän oli tytölle luvannut ottaa reilusti kuvia ja 1 g korttiin mahtuu satoja kuvia. Tevo-tuliot salin reunoilla ja jotkut istuvasta yleisöstä paikoiltaan ojentelivat käsiään digikamerat kourissaan ja tähtäilivät lavalle päin ja valmistautuivat laukomaan kohti näyttämöä kun esirippu repeäisi auki.
Joukkohysteria alkoi tarttua häneenkin ja hän otti esiin uuden ylpeytensä Panasonik Lumix DMC-F27 ja hänen silmistään alkoi löytyä samaa kiiltoa kuin yleisöstä, tosin tarkkaavainen havainnoitsija olisi ehkä väittänyt sen johtuvan vain uudesta kamerasta. Kun hän tuon kameran oli kevättalvella ensikerran käsiinsä saanut, käynyt läpi tärisevin sormin ohjekirjaa ja kameran eri toimintoja testaillut, oli hänet täyttänyt tunne, joka oli yllättänyt hänet täysin. Tuo tunne paljasti hänelle sen tosiasian, että tavaraan voi rakastua. Hyvänen aika sehän vaikutti lähes eroottiselta kokemukselta, hän ajatteli pelästyen.
Totta kai hän sen tiesi, kuinka roinaan voi ihastua, jokaiseen ostamaansa autoon hän oli aina aluksi ihastunut, muuten ei kai kauppoja voisi edes syntyä, ellei jonkin asteista ihastumista tapahtuisi, ainakin vähäksi aikaa. Onnettomaksi tuo ihastus muuttui silloin, kuten usein kävi, että ihastus ehti sammua jopa ennen kuin oli auto kokonaan maksettu. Joskus jo kuherruskuukauden aikana, mutta pääsääntöisesti pian sen jälkeen, hänen ihastuksensa olivat paljastaneet julkiset salaisuutensa myös hänelle, muut olivat ne kyllä heti huomanneet. ”Kuinka ihmeessä en niitä vikoja ja virheitä ollut itse huomannut, miksei minulle ollut niistä kerrottu, vai oliko sittenkin”, oli hän aina jälkeenpäin pettyneenä ihmetellyt?
Niihin autoihin joihin hän olisi voinut rakastua kestävällä rakkaudella, hänellä ei milloinkaan tullut olemaan varaa, vaikka ei hän vaativa ollut autojen suhteen. Tuon tunteen voimakkuus, rakkaus tavaraan ihastuksen sijaan oli hänelle tavallaan uusi. Hän joutui hokemaan kuin mantraa, ”se on vain kamera, se on vain kamera”, saadakseen tunteensa kuriin, mutta siitä huolimatta ensi kohtaamisen päätyttyä, hän hellästä pyyhki siitä näkymättömät pölyt ja kuin kymmenvuotias tyttö rakkaan marsunsa häkkiin laittaa, hänkin kameransa laukkuun asettelin. Tavaraan voi rakastua.
Elämä ei ole yksinkertaista ja rakkaus kaikkein vähiten, joten varsin pian hän tuli huomaamaan, että koki kameransa kanssa samankaltaisia ongelmia kuin ihmissuhteissa, vaikka teknisissä laitteissa ei ole muuta inhimillistä, kuin tekijä ja käyttäjä, niistä riitti probleemoja ongelmiin asti. Teknisistä laitteista, kuten ihmisistä, löytyy valtavasti potentiaalia ja toimintoja, jotka oikeaan aikaan ja oikeissa olosuhteissa takaavat laadukkaan tuloksen. Useat näistä teknisistä ja psykologisista potentiaaleista pysyivät häneltä salattuina, osaisipa hän niitä hyödyntää, niin kamaran kuin itsensä kyseessä ollen myös hyväksi käyttää, mutta hän ei osannut, ei kumpaakaan, ei pelata ihmissuhteiden kanssa, eikä käyttää kameraansa. Oli miten oli, hän oli asioiden suhteen kuitenkin optimistinen. Mihin hänen optimisminsa perustui, siihen ei liittynyt mitään konkreettista, ainoastaan puhdasta optimismia.
Ohjekirja oli tuntunut hänestä yhtä vaikeaselkoiselta kuin keskiarvo luterilaiselle Raamattu, ja miten paksu se olikaan! Kooltaan isompi kuin A 4 ja yli sata sivua, pelkästään suomeksi, sehän oli laajempi teos kuin useiden eri kansakuntien ”pyhät kirjat” olivat. Vaikka se oli suomea, se on teknistä suomea, joka on yli viisikymppiselle teknisesti tumpelolle vaikeampaa käsittää, kuin rakkausrunot hämäläiselle tai niille miljoonille heidän ”pyhät kirjansa”, mutta näillä oli papit ja vaikka hekään eivät niitä käsittäneet, niin ei se haitannut, kun kukaan ei sitä tiennyt. Sama huijaus ei pätenyt kameraan, jos aikoi kuvata, rikkiviisaan näköisenä istuminen upea kamera kaulassa ei auttaisi, sen hän tiesi. Hänestä oli tuntunut, että ymmärsi paremmin vaimoaan ilman ihmis-suhdekirjoja, kuin kameraansa ohjekirjan kanssa, tämä kertoo paljon ohjekirjan ymmärtämisen vaikeudesta.
Oli miten oli, tämä rakkaus-vihasuhde tekniikkaan joutui jälleen kerran koetukselle, kun hän asetteli kameran säätöjä kohdalleen tarkoituksena ottaa koekuvia, jotta H- hetkellä kaikki olisi valmista. Hän alkoi napsia kuvia lavan verhoista, puurakenteista, voimistelurenkaista ja köysistä, ikkunoista ja niiden puitteista, Hän testaili jokaista mahdollista nappia ja säätöä, yhtäkaikki tuntemattomia ja tuttuja. Napsien koekuvia olan- takaa, nehän voi halutessa deletoida hetkessä, ja tietty tekisi. Kameran moninaisia toimintoja hän parhaansa mukaan kuvasi läpi, lopputuloksen näki heti kameran takaa LCD näytöltä.
Hän oli tuloksiin tyytyväinen, kaikki vaikutti olevan kohdallaan, lopullisen tarkennuksen hän suorittaisi, kun näkisi kohteen, lapset paikoillaan lavalla. Tietysti hän mielestään vaikutti hieman hullulta, oudolta tai ainakin yli-innokkaalta räiskiä kameralla kohden tyhjää näyttämöä, mutta videokuvasi sitä jo ennestään muutama isä, ja kuvia otti silloin tällöin vanhemmat verhojen välissä vilahtavasta jälkikasvustaan. Toisaalta tuntien syyllisyyttä aikaisemmista välinpitämättömistä ajatuksistaan juhlia kohtaan, hän ei pitänyt lainkaan tyhmältä antaa nyt hieman yli-innokas kuva, tiedä vaikka jotkut lähipiirissä olevat olisivat vaistonneet hänessä hänen haluttomuutensa.
Varsinkaan naisista ei koskaan tiennyt ja kaikkein vähiten äideistä joiden lapset esiintyvät, heitä tilaisuudessa nimenomaan oli. Hän muisti myös toiminnon (salakuvaus), jolla voidaan vaimentaa kamerani tarkoin suunniteltu laukaisin ääni ja huomio ei enää kiinnittynyt häneen ja kameran räsähdyksiin niin selvästi. Kauppamaailma on tarkka tehdessä jotakin viimeisen päälle, myös äänimaailma pitää olla kohdallaan, autojen ovien sulkeutuminen tulee kuulostaa tietynlaiselta, moottorin äänen tulee kuulua sisälle tai ei kuulua, riippuen kohde ryhmästä, rallihenkiset tai klassikkoja suosivat, myös kameroiden sulkijoiden täytyy päästää juuri oikean taajuiseksi viritetty ääni, ääni joka viestii arvosta, viimeistelystä ja kalleudesta. Hänen kameransa sulkija päästi juuri oikean äänen, oikeastaan sen ääni oli niin miellyttävän vakuuttava, että sitä tuli ihan huvikseen lauottua, mitään kuvaamatta, äänen takia. Ääni loi voiman tunnon, kuin olisi ollut ladattu ase kädessä, joka oli häneltä outo vertaus, jota hän itsekin ihmetteli, ollut pitänyt milloinkaan asetta kädessään, armeijasta hän sai vapautuksen selkävian johdosta, mutta niin se vain vaikutti häneen ja niin hän uskoi aseen myös vaikuttavan, jos sellaisen joskus saisi kouraansa. Ohjelmakin oli jo alkamassa. Särkyjensä ja kolotustensa lisäksi hän hikoili nyt kuin huonokuntoinen Lawrenc Thomas Edvard Saharassa eli tämä kuuluisa ”Arabian Lawrenc ” johon kaikki naiset 20-30 –luvulla rakastuivat, muuten hän ei lainkaan muistuttanut Lawrencea, ei edes huonokuntoista, eikä häneen naiset ihastuneet, mutta kyllä Lawrencen kamelia hän saattoi muistuttaa, kyttyröiden suhteen, kaksi kyttyrää hänelläkin oli yksi edessä ja toinen takana, mutta sitten hän muisti että kyseinen sankari oli ratsastanut dromedaarilla, jolla ei ollut kuin yksi kyttyrä, joten siihen se vertaus kaatui.
Hermoja kiristi alituinen valppaana olo penkin kanssa, seistä hän ei kuitenkaan jaksaisi kuin hetken, sitä paitsi silloin olisi muiden edessä, mikä olisi anteeksiantamaton synti lihavalle, jolle ei kahta asiaa anteeksi anneta, toisten edessä häiritsevää seisomista eikä syömistä muualla kuin ruokapöydässä. Joskus hän kirjoittaisi oppaan lihaville, nämä kaksi sääntöä löytyisi kirjan ensimmäisestä luvusta ja nämä kaksi sääntöä olivat myös hänen ainoat sääntönsä, joilla hän halusi kompensoida lihavuuttaan ja pyrkiä suurimpaan mahdolliseen huomaamattomuuteen. Hän oli huomannut itse paheksuvansa edellä mainittuja lihaville sopimattomia vapauksia, jotka kuitenkin olivat kaikille laihoille sallittuja, ilman paheksuntaa.
Jos hän näki esim. kuinka lihava pisteli makkaraa poskeensa kaupungilla puiston penkillä istuessaan, autoa ajaessaan, tai liikennevaloissa seisoessaan, häntä ärsytti suunnattomasti, tai lihava etuili kassajonossa massansa turvin tai muuten peitti toisten esteettömän näkyvyyden välinpitämättömyydellään, hän oli raivoissaan ja tunsi kuinka kaikkien syyttävät katseet sattuivat myös häneen. Ei ollut niin, ettei myös hän autolla ajaessaan olisi samalla syönyt, tietysti hän söi, hänhän oli lihava, ei ole paikkaa eikä aikaa jolloin lihava ei söisi. Mutta makkaran tuli olla etupenkillä muilta piilossa, eikä kädessä. Ja jos hän istui puistonpenkillä, se oli taskussa ja hän mursi kultivoidusti siitä pieniä palasia ja laittoi ne suuhunsa, kuin olisi pastillin laittanut ja pureskeli ne suussaan vähäeleisesti. Tietysti hän peitti ruhollaan näkyvyyden muilta – useinkin – mutta silloin tuli aina pyytää anteeksi ja mikä parasta jos keksi murjaista jonkun sopivan vitsi, joka sopi tilanteeseen ja hänen lihavuuteensa. Toisaalta vitsi viestitti muille, että hän oli huumorintajuinen ja nokkela- älyinen, vaikka oli lihava, eikä hänellä ollut estoja kokonsa suhteen, mikä ei tietenkään ollut totta, eikä älyllä, tai huumorintajulla ollut mitään tekemistä rasva prosentin suhteen.
Hiki alkoi virrata pitkin hänen selkärankaansa, kuten hän oli pelännyt. Hänestä tuntui kuin keikkuisi tuolillaan kamelin satulassa, joten hän sai kuin saikin yhtenevyyden Arabian Lawreceen:ään ja se huojensi hänen oloaan, joka alkoi pikku hiljaa muistuttaa onnistuneesti kynittyä ja suolistettua kalkkunaa, edelleen saman teurastamofirman linjalta. Ah, ajatus katoamistempusta tuntui syntisen ihanalta ja täysin mahdolliselta vaihtoehdolta, sillä hän oli nähnyt erään tutun isän videokameroineen salin reunalla, hän saisi tältä kätevästi videon lainaksi, voisi katsoa sen jo illalla tytön kanssa.
Hän ostaisi limpsaa ja sipsejä ja karkkia ja sanoisi tytölle, että halusi niin palavasti katsella juhlat hänen kanssaan kahdestaan rauhassa ja juhlia samalla. Jotta ohjelma olisi yllätys isälle, hän oli lähtenyt kesken pois, tai jo ennen kuin juhlat ja esitykset alkoivat. Ajatuksen ja hahmottuvan suunnitelman edetessä pisto hänen rinnassaan alkoi kasvaa ja hän tiesi mikä se pisto oli, kunnes kateutta tuntien näiden nuorten isien vilpittömälle innolle ja kestävälle fysiikalle, olla mukana seuraamassa ja taltioimassa lastensa suorituksia, hän luopui ajatuksistaan paeta tilaisuudesta.
Mieltä raastavat ajatukset nousivat uudelleen pintaan entistä voimakkaampina, eikä hän saattanut näitä ”kutsumattomia vieraita” kyennyt karkottamaan ähkimällä. ”Olenko liian vanha vai ainoastaan itsekäs ja välinpitämätön tai molempia, ilmeisesti molempia ja vielä kipeä.” Hänen teki mieli nousta ylös ja huutaa ulos syyllisyydentuntonsa samalla paljastuksensa rehellisyydellä vapauttaa itsensä vastuusta, huutaa selväksi kaikille: ”Minä olen huono isä!” ja marssia ulos. Mutta ei hänestä siihen ollut, eikä juhla ollut vielä edes alkanut, joten se olisi ehkä ollut hieman liian teatraalista?
Olisiko kukaan edes tajunnut mitä hän tunnustuksellaan tarkoitti tai missä olosuhteissa se annettiin? ”Vainaja paita päällä”, eikä sitä ollut ostettu hautaustoimiston alennusmyynnistä, eikä vain siksi, ettei hautaustoimistoilla koskaan ollut alennusmyyntejä, vainaja ei tingi, eikä perikunta kehtaa. Ei vaan paita oli itse halkileikattu, olosuhteiden pakosta ja tytärtä miellyttääkseen. Eivätkä he tietäisi sitä, että hiki oli jo kastellut alushousut ja päästä nousi höyryä kuten Porthaninkadulla, vaikka ei sitä täällä onneksi näkynyt, se olisi vielä puuttunut. Ja hän istuessaan ajoi kamelilla, tai ainakin samalla lailla käyttäytyvällä tuolilla, vaikka ei ollut Arabian Lawrenc, ei sinne päinkään, eikä hän olisi ollut halunnut laittaa pukua päälleen, vaan tyttö halusi, niin ja se toinen isä, pukupäinen ärsytti häntä, varmasti tahallaan. Ja kaiken lisäksi koko homman voisi katsoa videolta, mutta näistä asioista he eivät olisi tienneet, joten hän oli helpottunut, ettei ollut huutanut ja lähtenyt ja päätti sen sijaan istua jatkossa hiljaa paikallaan, ainakin mitä tuli huutamiseen.
Paikallaan oleminen oli vain lievästi sanoen vaikeaa, teknisesti, fyysisesti ja henkisesti, mutta hänen tuli nyt kärsiä luterilaisella alistuvuudella, johon hänet oli joskus kasvatettu. ”Kärsi, kärsi kirkkaimman kruunun saat!”, näiden ”kumpujen yöstä” nousevien kannustushuutojen saattelemana, hän jatkoi tuskallista taivaltaan via Dolorosalla. Kuitenkin, ajatus piinasi häntä sitkeästi, tarkastellessaan kameransa näytöltä isiä ja laukoessaan kuvia, miten niitä löytyi noin monia innokkaita isiä, häntä parempia? Nämä vääntyilivät ja kääntyilivät kuin unikot kukkapenkeissä etsiessään parhaita kuvakulmia. Olenko minä todella näin kelvoton isä? Kyllä minä vielä hetken kestän, tytön osuus piti olla heti alkupäässä ohjelmajaksoa ja kun sen kuvaan voin mennä hetkeksi ulos jäähylle, vaikka istumaan toisen kerroksen rappusille, 50 – luvulla rakennetun kivikoulun kivirappuset eivät ainakaan alla sorru.
Näin hän suunnitteli ja sai siitä lisää voimaa ja toivoa, toivo on vaikuttaessaan väkevä voima. Vielä vihoviimeinen tarkastus kameraan ja… APUA! Ei voi olla totta, akun punainen varoitusvalo palaa! Ei voi olla mahdollista, kun hän kotona sen tarkisti, siitä löytyi kaksi pykälää, mihin ne pykälät nyt katosivat? Kaksi palkkia oli kotona jäljellä, vai oliko se niin, että ne kaksi ilmoittivat tyhjää ja yksi oli jäljellä? Miten se sitten olikaan, nyt ei kuitenkaan ollut mitään jäljellä, näytön mukaan. Tuli kiire sammuttaa virta, olisi edes sen verran poveria jäljellä, että saisi tytön näytelmästä kuvan. Tytöllä oli oikein puherooli, jota kotona oli hartaasti harjoiteltu. Esitti keijukaista.
Jokin luokka tulee juuri lavalle ja ohjelma alkaa, esittävät laulua, kuoro ja kaksi soololaulajaa. Aivan oikein LCD- näytöltä hänen tyttönsä löytyykin, onneksi läheltä eturiviä, nopeasti kolme kuvaa ja kamera kiinni. Eiköhän siitä näytelmästä saisi ainakin muutaman kuvan, ei kun lippu korkealle ja odottamaan finaalia.
Jos hän salaa kadehti miehiä, joiden vaatteet istuivat hyvin päällä, niin julkisesti hän kadehti niitä miehiä, jotka pystyvät hyväntahtoisesti, jopa aidosti nauramaan Speden vitseille ja vaimojensa (diplomaattisesti sanottuna) erikoisuuksille, ”No meidän mamma on sellainen heh he” tyyliin. ”Minulla ei ole mitään Spedeä vastaan, mutta kun ei naurata, niin ei naurata ja vaimoani uskon ymmärtävän, mutta ei hänen hömpötyksensä saa minua nauramaan”, hänellä oli tapana sanoa, ei kuitenkaan vaimonsa kuullen, vaikka kyllä hän sen oli kuullut, aivan varmasti. ”Nämä molemmat luonnon suomat lahjat toivoisin myös itselleni ja jos siinä olisi liikaa toivottu yhdelle ihmiselle, niin vaimon hömpötyksille nauramisen lahjan ainakin toivoisin saavani, se helpottaisi elämäämme kummasti”, hän oli vaatimattomana valmis tinkimään. Kuinka helppoa elämä olisi näiden lahjojen myötä, sulaa naurua. Siitä pitäisivät takuuvarmasti huolen hänen vaimonsa ja Spede ja muut koko-valtakunan-postspedet ja hän sen kun nauraisin elämänsä läpi. Nyt hänen elämänsä soluu eteenpäin jatkuvien kritiikin siipien havinassa ja vitsit ovat aina vähissä, ainakin ne jotka naurattavat.
Tarkkaillessaan yleisöä, joka nautti täysin rinnoin esityksestä hän huomasi kadehtivan kolmattakin muille yleistä asiaa. Hän ei nauttinut ohjelmasta, pennut soittivat hänen mielestään huonosti, lauloivat huonosti ja näyttelivät huonosti (näytelmä josta ei löytänyt tytärtään), sen lisäksi jokaisella esiintyjällä oli useampia esityksiä, ainakin kaksi nokkahuilu ja pinonsoittoesitystä, ilman da capo taputuksia, yksi olisi ehdottomasti riittänyt.
”Ollakseni rehellinen”, hän itseironisesti ajatteli asenteestaan, ”Jukka Kajava on kuollut eläköön minä.” Tämä uusi kruunajaisajatus mielessään, hän itseään ”ruoskien” ikään kuin pesi pois ”syntejään”, kuin keskiajan munkit ja itsensäkiduttajat rohdinpaidoillaan, vain lempeämmin. Myöntäessään puutteensa hän salli ne, ja mitä osuvammin itselleen itseään kritisoi, sitä varmemmin hän ei yrittänytkään muuttaa asennettaan.
Yksi esitys per /hölö olisi riittänyt, hänen takapuolelleen ja jaloille jokainen esitys oli tasan yksi liikaa, mutta tietty kärsimys on hyväksyttävää ja jopa oikeudenmukaista, hän sovitellen koetti ajatella. Kuitenkin samalla hän leikitteli ajatuksella, että olisi Stalin. Menisikö rehtorilta vellit housuun, kun hän vihjaisisi juhlan jälkeen, että ehkä hänen olisi parasta mennä Siperiaan suunnittelemaan seuraavaa kevätjuhlaa, ja kun ne näyttävät olevan näin pitkiä olisi varmasti 25 vuotta sopiva aika suunnittelulle, samalla saisi hänen akateeminen vartalonsa tervettä ja pirteää liikuntaa metsätöissä.
Kykenemättä karistamaan täysin syyllisyyden tunnetta mielestään, sillä hän ei kuulunut niihin jotka uskoivat kärsimysten puhdistavaan vaikutukseen, hän joutui avuttomana odottamaan dromedaarinsa selässä, jotta jos suinkin vain, nopeasti tulisi se hetki, jolloin voisi täyttää kunnialla isän velvollisuuden, kuvaisin tyttärensä debyytin ja homma olisi paketissa ja hän kotona tai ainakin koulun rappusilla pylly kiven luotettavaa viileyttä vasten. Kyllä hän tiesi ettei näin saisi toivoa tyttärensä kevätjuhlissa, vielä vähemmän että näin saisi toivoa koko ajan, mutta mitäs pitävät niitä 17. päivä toukokuuta, mikä ihmeen kevätjuhlapäivä se on? Viimeisenä päivänä jos pitäisivät, kuten asiaan kuuluu Cygneuksesta lähtien tai ainakin 1900 vuodesta asti (ei niillä silloin ollut niin pitkää luku kautta ja keskitalvella oli pitkä loma jo pakkasten vuoksi), olisi oikea asenne jokaisella, hänellä myös, tai vaikka kesäkuun 1. se vielä toimisi.
Kaikki olisi kunnossa ja päivä oikea, eikä keskellä toukokuuta tarvitsisi yrittää virittää itseään kevätjuhlatuulelle, sitä paitsi sehän lasten kevätjuhlissa onkin mukavaa kun muistaa omansa, mutta ei täällä lauleta suvivirttä ja vaikka laulettaisiin, niin 17. päivä on älytöntä. Päättäjäispäivänä pitäisi voikukan olla kukassa ja nyt on tuskin edes leskenlehti. Hän huomasi kiihtyvänsä hengessään samalla kun tunsi itsensä äärettömän väsyneeksi, vanhaksi, kipeäksi ja voimattomaksi ja samassa suhteessa hänen ärtymykseensä ja uhmaan.
”Missä ihmeen psyko – fyysisessä vuoristoradassa olen, hän ihmetteli?” ”Tämä ei saa olla loppulause kaikesta?” hän ajatteli. ”Hän ei saa luovuttaa. Nyt täytyy ainakin yrittää näyttää leppoisalta, ei missään tapauksessa yrmeältä, ei mielentilansa alhaisuutta tarvitse ilmeellään kaikille julistaa”, vaikka tytön takia, hän ajatteli kuumeisesti.
Koettaen tuskanirvistys vielä kasvoillaan viipyen muistella minkä näköinen hän oli leppoisana, mutta ei onnistunut visioinnissaan. Miten sellaisen voi muistaa, ilme on tunne kasvoilla, kasvolihaksissa, kun kuvassa hymyilee, muistaa miksi hymyilee, ei sitä muista miltä naamassa tuntui tai miten mikäkin lihas oli kiristynyt tai rentoutunut ja ei hän sitä paitsi kuvissa hymyillyt, ei ollut hymyillyt moneen vuoteen, eikä ole ollut edes leppoisa, vaikka ”lihavat ovat leppoisia”, mutta se on vain propagandaa, hän tiesi sen hyvin.
Yhdessä kansakoulun luokkakuvassa hän oli hymyillyt, mutta se ei nyt auta. On otettava heti neutraali perusilme ennen kuin kaikki on myöhäistä, sen hän osaa ottaa, se on sama joka on linja autossa ja muissa julkisissa liikennevälineissä paitsi taksissa, jossa on hieman vapautuneempi ilmapiiri. Taksissa sopii olla jopa hilpeä ja tuttavallinen, mikä ei esim, ratikkaan sovi lainkaan, taksissakin kaikki riippuu tietysti paljon kuskista. Eräs iltapäivälehden toimittaja kirjoitti kerran Helsinkiläisistä taksikuskeista, että ne olivat joko tuppisuita tai Jehovan todistajia. Kumman näistä vaihtoehdoista hän valitsisi kyytimiehekseen, hän tiesi heti vastauksen. Tuppisuuta ei ainakaan, ja jos sellainen hänelle kuitenkin sattuisi, hän vaikka pakottaisi kuskin puhumaan, Jehovan todistajaa ei tarvitsisi pakottaa puhumaan, mutta joutuisi osittain itse vastaamaan seurauksista. Artikkelista oli jo kymmeniä vuosia ja ehkä Helsingin taksikuskit olivat oppineet puhumaan.
Perusilmeen osaa jokainen vaikeuksitta ottaa kasvoilleen, hänkin sen osaa, 0n vain varottava ettei ota katuilmettä, se on perusilmettä astetta synkempi, vähän samankaltainen, kuin aikoisi kohta murahtaa jollekin. Ilme on sama kaikkialla kaupungeissa asuvilla, ruuhkissa vaeltavilla, lähes koko maailmassa, ainakin länsimaissa, paitsi Afrikassa, jossa jokainen vaikuttava iloiselta vaikka heillä iloon taitaa vähiten olla hyviä syitä.
Perusilme on turvallinen, siitä voi alkaa johtamaan leppoisaa ilmettä, ilman paniikkia. Hän ei ole vuosiin ollut leppoisa. Onko hän edes koskaan ollut leppoisa edes lapsena? Ei tietenkään lapsena, vain aikuinen saattaa olla leppoisa. Kuka sanoo ”hän on leppoisa lapsi”, ei kukaan sanoisi, mummot ja vaarit ovat leppoisia. Kauhuissaan hän huomaa olevansa täysin tietämätön miten olla leppoisa ja nyt kun sitä taitoa nimenomaan tarvittaisiin. ”Leppoisan ei ole pakko hymyillä”, hän kasvavan paniikin vallassa yrittää järkeillä, vaikka siitä on kyllä varmasti etua, sillä silloin varmemmin on myös leppoisa, jolle hymyile liian leveästi, sitä ei leppoisa tee, vain kevyt hymyn häive suupielessä se riittää, ja leppoisat myös myhäilevät.
Olisiko hänen nyt sopivaa myhäillä? Mitä se sellainen myhäily on? Kuuluuko silloin ääntä, kuin pehmeää murinaa? Ei, ei hän uskalla myhäillä, hän ei ehkä osaa myhäillä, ei en varmasti osaa, hän ajattelee ja naapurituolin rouva voi käsittää väärin. Jos se vaikka kuulostaisikin toisen korvissa murinalta, se vasta olisi noloa. Saisi jälkeenpäin kylällä kuulla, (huomaa ei ”meidän kylällä”) kuinka ”Se oli pyörinyt ja irvistellyt siinä tuolissaan ja oli se varmasti hikoillutkin, kun se haisi, ja sitten se möykkymäinen elukka oli alkanut murista”.
Ei, jos myhäily epäonnistuisi, silloin hän olisi aivan pakko pyytää anteeksi ja selittää, ettei hän suinkaan murissut, vaikka se ehkä siltä kuulostikin. Miksi hän olisi murissut, kun ohjelmakin oli niin viihdyttävä ja tunnelma katossa ja olisi aivan luonnon vastaista, siis hänelle luonnon vastaista, silloin murista, kun tunnelma on katossa ja on niin leppoisaa että, hän oli ainoastaan epäonnistuneesti myhäillyt. Siitä kun oli niin tavattoman pitkän aikaa, kun hänellä oli viimeksi ollut näin mukavaa, piti ihan myhäillä, vaikka ei se loppujen lopuksi ollut onnistunut. Ohjelma oli kyllä myhäilyn ansainnut, eikä lainkaan murinaa, jolta hänen myhäilynsä oli ehkä kuulostanut, vaikka ei se sitä suinkaan ollut, murinaa.
Ei, oli ehdottomasti parasta karttaa myhäilemistä sekä myös sen kaikkinaista yrittämistä. Oliko hapan naama juonteineen kovettunut naamariksi hänen kasvoilleen? Kuin varkain hän tunnustelee varovasti nakkimaisilla sormillaan, sormen päillään, suupieliään ja poskia. Suupieliini muodostuu molempiin päihin juonne alaspäin, ne pitäisi saada nousemaan, hän on kuvista nähnyt juonteensa. Koettaessaan nostaa niitä kohottamalla poskilihaksilla poskipäitään, hän tuntee sormenpäissäni kuinka juonteet kohoavat, nyt ylöspäin, ne eivät kuitenkaan pysy ylöspäin suuntautuneina, vaan pienestäkin herpautumisesta putoavat alas. Aikansa irvisteltyään hän näkee viisaammaksi luovuttaa. Näkemättäkin hän tiesi epäonnistuneensa yrityksissään ja uudet ilmeensä luonnottomaksi ja teennäiseksi virnistykseksi, samanlaiseksi kuin oli naamallaan muumioidulla pappi Jujulla kun hänen maalliset jäännöksensä kaivettiin esiin Egyptin hiekasta 30-luvulla. Eikä tuo ilme ollut lainkaan pappi Jujun syytä, lipeä ja suolat, 3000 vuotta makaamista rutikuivissa käärinliinoissa, kuumassa autiomaan hiekassa oli tainnut hieman kiristää virnettä suun seudulla jos silmäkulmaankin, tosin hän saattoi hyvin olla myhäilevä pappi eläessään Faraon hovissa, miksi ei olisi myhäillyt, sillä niillä oli lokoisat oltavat, papeilla, jollei sattunut sitten elämään Mooseksen aikana, joka pani vähän vipinää Egyptin maahan, eikä lainkaan vähiten papeille? Jos tämä nykyinen kestovirne sopi hyvin Jujulle, siksi että katsoja romanttisesti ajatteli hänen virnistävän heille vuosituhansien takaa, se ei kuitenkaan käynyt hänelle, sillä hänen virnistystään katsojat eivät lainkaan romantisoineet, tai niin hän ainakin oletti, eikä lainkaan mitättömin perustein. Jokainen uusi yritys tuntui tuottavan hänelle toinen toisestaan onnettomamman variaation ilmeestä, joka automaattisesti syntyy, kun hän yrittää nauraa Speden vitseille. Vaimolleen hän ei edes yrittänyt nauraa, hän ajatteli (sarkastisesti). Sitä paitsi jos joku olisi seurannut häntä alusta asti, mikä tuskin oli todennäköistä, sillä vain opettajat olivat kohden yleisöä, päät sillä korkeudella, että saattaisivat nähdä. He kuitenkin olivat keskittyneinä omiin puuhiinsa ja tohkeissaan lasten kanssa ja sitä paitsi niin kaukana edessä, etteivät suun virneitä varmasti kyenneet lukemaan. Mutta, jos joku olisi ollut kärpäsenä katossa, hän olisi kyllä nähnyt hänen tuskaisen pyörimisensä ja tasapainottelun penkillä, Amokin juoksun penkillä joka oli dromedaari, vuoron perään jalan vaihtamisen viidenneksi tuolin jalaksi, yhtäkkisen palavan innon verhojen, puolapuiden ja voimistelurenkaiden, ikkunoiden ja niiden puitteiden ym. kuvaamiseen ja nyt epätoivoisen irvistelyn, jota kasvojen ilmeiden muuntamista perusilmeestä epäonnistuneiksi variaatioiksi leppoisista hymyistä, joita tuskin voitiin leppoisiksi hymyiksi tulkita, tai hymyiksi ylipäätään. Niin hän päätyy yksinkertaistamaan repertuaarinsa, yksinkertaiseen istuma-asentoon, tosin edelleen toinen jalka viidentenä tuolin jalkana, sillä tämän säilyttäminen loppuun asti kunnialla, siinä oli showta tarpeeksi, niin hänelle kuin muille, jos hänen seuraajia löytyisi. Ei hän enää muita miimisiä apukeinoja tarvitse. ”Minulla on niin hauskaa, että on tuoli alla hajota, jos eivät usko niin olkoon uskomatta.” hän koettaa tekopirteänä asian itselleen kuitata. Varmuuden vuoksi hän tähtäilee virrattomalla kamerallaan esiintyjiä ja on ottavinaan kuvia, käännellen objektiivia niin laajalti, että kukaan ei voi mennä sanomaan ketä hän kuvaan. ”Vaikutan ainakin innokkaalta ja sosiaaliselta, vaikka en naamaltani siltä näyttäisi, hän ajattelee pelleillessään kameransa kanssa, minulle kun ei ole siunaantunut sosiaalista naamaa. ”Nyt se ottaa kuvia vieraistakin mukuloista”, saattaa ehkä joku ajatella. ”Mitä sitä ihminen naamalleen mahtaa, hyvä isä se varmasti on”, näin ehkä joku ajattelee, lievä säälin tunne taustavireenä?
Tuntuu suorastaan pahalta yrittää olla ovela ja laskelmoiva lapsensa kevätjuhlissa. Hän pohdiskelee kieroiluaan, koettaen tasapainotella rahilla mahdollisimman arvokkaan oloisesti ja jatkaa kriittiselle tarkkailijalle heikosti onnistuvaa teeskentelyään, vakaa neutraali perusilme kasvoillaan tai niin hän ainakin uskoo. Mutta lasten kevätjuhla kun on, auvoinen kritiikistä vapaa tilaisuus, kuka siellä olisi happamana nokkahuilujen falsettivinkaisuja laskemassa, kuka välittäisi pianokappaleiden äkkinäistä kesken loppumisesta ja uudelleen alkamisista ”ei ku” hengessä, tai mitä tekemistä näytelmän roolisuorituksien arvostelemisella on alakoulun kevät juhlissa, vaikka lapset eivät näytellä osaisi, pitäisikö heidän osata?
Suomessa ei osata näytellä edes elokuvissa, ohjaajat ja tuottajat valitsevat aina pääosaan omia mukuloitaan, jotka eivät kuitenkaan osaa näytellä, niin kuin Ruotsalaiset pennut osaa ja Jenkit. Täälläkin varmasti opettajat ovat valinneet parhaat oppilaat parhaisiin osiin, kuten hän aikanaan, eikä hän saanut osia, paitsi kerran ensimmäisen kevätjuhlan näytelmässä hän näytteli kiveä ja joutui olemaan koko näytelmän ajan tukahduttavan kuuman vihreän peiton alla ja kärsi urheasti niin kuumuuden kuin hapenpuutteen vaivat. Omasta mielestään hän olisi varsin hyvin voinut olla kettu tai mummo ja miksi ei kanakin, vaan ei saanut roolia estradi lahjoistaan huolimatta, kun ei osannut lukea kunnolla, muina vuosina oli kirjoittamisen kanssa vaikeuksia, eikä hän päässyt silloin näytelmiin edes kiveksi.
Aivan kuin lukutaito olisi ollut silloisiin rooleihin tärkeää, eivät osat lukemista vaatineet, sillä ei siinä vuorosanoja ollut, kuoro lauloi vuorosanat: ”Mummo kanasensa niitylle ajoi” ja muut näytteli, mummoa ja kanoja ja kettua, tytöt oli kanoja ja niitä nauratti kokoajan, kun niillä oli isojen veljiensä valkoiset pitkät kalsarit päällä ja ne hyppivät pitkin näyttämöä ja kikattivat, vaikka se oli kiellettyä. Silloin ei ollut lapsille sukkahousuja, liekö aikuisille, kalsarit saivat kelvata, ja mummokin alkoi kikattaa ja kettu, paitsi kivi joka oli paikoillaan ja hikoili, eikä siitä kiitetty, että kivi ei kikattanut vaikka muita naurusuin toruttiin siitä kikattamisesta, niin kiveä ei kiitetty, oli se niin väärin.
Koulun rehtori astui nyt eteen ja piti lyhyehkön puheen kuluneesta lukuvuodesta ja sen merkki tapahtumista, toivottaa hyvää kesää ja sanoi hänen kiihkeästi kaipaamat sanat ilmoittaen tilaisuuden nyt loppuvan lasten yhteislauluun. Hän oli huutaa ääneen:” IHANAA! Mutta oli kuitenkin hiljaa koska oli itselleen luvannut olla huutamatta ylipäätään mitään. Vihdoinkin loppu, tilaisuus tuntui pidemmältä, kuin konsanaan lukuvuosi omana kouluaikana!”
”Mutta hetkinen, mihin se meidän tytön näytelmä jäi? Oliko se peruttu, vai mitä? ”Mitä näytelmälle oli tapahtunut?” Hämmentyneenä hän nousee tuolistaan, unohtamatta kuitenkaan olla vaivihkaa irvistämättä sille, ”Ähä kutti etpäs tiputtanut minua”. Yleisön joukosta hän törmään ensimmäisenä tyttöönsä, joka oli erityisesti häntä etsinyt ja nyt posket hehkuen kyseli, mitä hän oli pitänyt näytelmästä (hänen osuudestaan). Ei saisi valehdella, ei koskaan saisi valehdella, ei edes antaa toiselle aihetta vilpilliseen näkemykseen tai väärään ymmärrykseen, niin ei saisi tehdä, ei saisi. Vilpittömästi hänkin ajatteli näin, ennen kaikkea lastenkasvatuksessa. Kun ei voi olla täysin rehellinen olematta epäkohtelias, jos ei jostain pidä, niin tahdikkuus on avain sana, tahdikkuus joka oli hänelle kuitenkin yhtä tuntematonta, kuin hottentotille hammastahna. Jotenkin se näytelmä oli mennyt ohi hänen silmiensä, eikä hän ymmärtänyt miten se oli mahdollista? Sitä kameraa räpeltäessä se kai ohitse meni ja kuviakin hän sai otettua itse juhlista vain ne kolme kuvaa kuorosta, jossa hänen tyttärensä myös oli, tai tarkemmin sanottuna kaksi kuvaa, joista sai jotenkin selvän. Ei hänen tyttärensä ihan edessä ollut, vähän taaempana ja epätarkkana kuvissa, eturivissä edessä oli saman perheen lapset, tyttö ja poika, he olivat tarkkoja, heidän isä oli juuri se ”tuttu kuvaava isä”, joka oli myös videoinut koko ohjelman, joten mitäpä hekään niistä kahdesta kuvasta perustaisivat. Toisaalta hänellä oli kyllä runsaasti kuvia puolapuista, verhoista, ja voimistelurenkaista, ikkunapuitteista ym. tarvitseeko joku sellaisia? ”Ottaa vain reippaasti yhteyttä minuun, niin asia järjestyy”, hän ääneti itselleen vitsaili, tytölleen hän ei näistä kuvista mitään kertonut, eikä vaimolleen, ja päätti karttaa koko aihetta muidenkin kanssa, ja silloin hän päätti myös valehdella.”Niin, ei saisi valehdella”, hän jälkeenpäin ajatteli, ”Kuitenkin tein niin, annoin hänen ymmärtää nähneeni sen näytelmän, pitäneeni siitä ja sanoin, tosin hengessäni vaisusti, vaikka hain vakuuttavuutta ääneeni: ”Reippaasti esitit osasi, reippaasti esitit.” Samalla hänen mielessään pyöri epäoleellisia kysymyksiä, ”Voiko keijukaisesta sanoa reipas, eivätkö peikot ole reippaita? Olisiko pirteä parempi sana? Äs, mitä väliä sillä on, ei tässä teatterikritiikkiä lausuta, valehdellaan vaan tyttärelle hänen kevätjuhlansa päätteeksi. Mitä hän tuolloin sanoi tyttärelleen, oli sinänsä varmasti aivan totta, ja vaimoltaan sen myöhemmin myös todeksi kuuli, ja tyttärensä tuntien tiesi jo valehdellessaan sen todeksi, ”Reippaasti se meni, varmasti meni reippaasti.” Sitä paitsi hän ei ollut tunnistanut tytärtään näytelmässä, ei edes hänen ääntään, joten hän ainakin näytteli, oliko se sitten keijukaismaista, se jää toisten arvosteltavaksi, mutta tuskin toiset arvostelevat lasten näytelmiä, eihän se olisi sopivaa eikä aikuismaista. Se näytelmä oli ollut juuri se mistä hän oli ajatellut: ”näyttelivät huonosti.” Hän ei vain ollut tunnistanut tytärtään keijukaisena, joten hän varmasti näytteli hyvin, kun ei häntä ollut edes tuntenut, ei äänestä eikä vuorosanoista, joita kotona oli ahkerasti harjoiteltu, mutta ei kai hän niitä harjoituksiakaan ollut kuunnellut tai seurannut. Hän oli luullut näytelmiä olevan useampia, kun kaikki musiikkiosiotkin olivat tuplia.
Niin hänen ei olisi tullut valehdella, mutta hän valehteli, säälistä tytön puolesta tai itsensä puolesta, vai kiinni jäämisen pelosta, jostain näistä kolmesta tai kaikista, se ei vielä tätä kirjoitettaessa ollut hänelle selvinnyt. Elämässä on ehkä sittenkin hitusen oikeudenmukaisuutta, sillä kaikki se kipu ja hikoilu olivat ehkä olleet hänelle lopulta kuitenkin aivan oikein? Kausaliteetti, syy seuraus suhde, jossa toinen aiheuttaa toisen, tosin syy esiintyy aina ennen seurausta. Vai esiintyykö aina, oliko häntä rangaistu etukäteen valheestaan?