KOIRA
Se katseli minua suoraan silmiin, rehdisti kuin marokkolainen mattokauppias, silmissä kostean luottavainen palo, hellyttävästi pää kallellaan, kuitenkaan se ei onnistunut pettämään minua, en epäillyt hetkeäkään, se oli laskelmointia.
Mokoma kiero otus, se vaikutti tarkoin tietävän juuri nuo elkeet vaikuttavan erityisen aseistariisuvasti ja suoraan vetoavan raivostuneeseen minuun. Sen vilpittömyyttä ja uskollisuutta huokuva katsekontakti oli edelleen suunnattu silmiini, huolimatta kasvavasta kiihtymyksestäni, jonka taatusti vaistosi selvästi.
Se oli vetämässä rooliaan loppuun asti, edelleen vilpittömyyden vakuuttava loiste sen suurissa kosteissa koiran silmissä. Se ei väistänyt nyt jo raivostunutta katsettani. Ilmeensä, niin viaton, että olisi pettänyt parkkiintuneenkin gestapon kuulustelijan, mutta ei minua. Syyllinen istui edessäni.
Siinä edessäni istuessaan sen suhtautumien minuun alkoi ärtymykseni myötä muuttua. Hävytön rakkari, se vaikutti aidosti hämmästelevän käytöstäni, kallisteli päätään puolelta toiselle, kuin paremmin ymmärtääkseen puheryöppyäni ja aina kun vedin hetkeksi henkeä se innostui heiluttamaan iloisesti vappuhuiskamaista häntäänsä, kuin mikäkin kurtisaani viuhkaansa. Lopeta se huiskutus! ärjäisin tai minä kohta huiskutan jotain muuta kuin häntääsi. Huiskutus lakkasi kuin olisi häntä katkennut.
Uskoo se sentään jotakin, päpätin jo hieman lauhtuneempana, mikä tietysti oli virhe, sillä se viesti otteen herpoamisesta. Jotenkin asian oli nyt kerta kaikkiaan mentävä perille, yhdellä kertaa kaikiksi ajoiksi. Päähäni pälkähti kokeilla neuvoa, jonka olin taannoin nähnyt tv:stä. Missä joku koirakuiskaaja kannusti murisemaan koiralle, sen tehdessä jotain ei toivottavaa, kuten koirat murisevat toisilleen, emot pennuilleen, alfa urokset alemmilleen jne, sitä ne ymmärtävät, murinaa.
Neuvossa korostettiin murinan merkitystä koiran toimiin jotka tapahtuiva juuri sillä hetkellä, preesensissä ja minun pitäisi nyt ilmaista asia murisemalla menneistä, en vain ymmärtänyt miten sille asiani murisisin imperfektissä, ärtymykseni oli kyllä niin preesensiä kuin mahdollista.
Tunsin itseni voimattomaksi joten päätin murista ainakin kokeeksi oli se sitten preesensiä tai imperfektiä, murisin pitkään ja hartaasti, sillä nyt oli tosi kysymyksessä, ja selkeä viesti sille.
Koiraan tulikin liikettä, pään keikistely lakkasi kuin ruoskan iskusta ja se heittäytyi selälleen alta sekunnin tassut kohti taivasta, alistumisele. Tämä vaikutti jo paremmalta, mutta aina, kun jouduin kurkun ärsyyntymisen takia pitämään taukoa murinasta, koira alkoi heiluttaa häntäänsä kuin lattiaa lakaisten yhä tassut taivasta kohden selällään maaten, koko touhu vaikutti olevan sille vain uusi leikki.
Lopulta kurkkuni tuli niin araksi, että lopetin murisemisen, tulisi olla kuten vähintään Duke Ellington, niin homma toimisi luonnostaan. Puhuminen kävisi minulle pian mahdottomaksi kurkkuni takia, ellen hellittäis. Kun lopetin murna sessioni, koira pomppasi jaloilleen ja jatkoi pällistelemistään, eikä minullakaan ollut enempää puhtia jäljellä, kuin ääni murisemisesta käheänä ja kurkkuni ärsyyntyneenä pitää vielä lyhyt verbaali moraalisaarnan, kuivien yskän puuskien lomassa, joita murisemisen jälkiseurauksena sain.
Koetin saada sen ymmärtämään, kuinka olin sen emonsa nisiltä valinnut, veljiensä keskeltä, en siksi että se olisi ollut muita parempi tai kauniimpi, etevämpi tai ainutlaatuisempi. Armosta olin sen nostanut veljiensä yläpuolelle,jotka olin myynyt, muuttanut rahaksi. Ansaitsemattomasta hyvyydestä olin kohottanut sen korkeammalle muita, nostanut rinnalleni ja jakanut sen kanssa leipäni. Se oli saanut kokea suosioni valoa, ei omasta hyvyydestään tai erinomaisuudestaan vaan minun armosta. Olin tarjonnut vuoteeni lämmön ja peitteeni oli ollut sen peite (vaikka en sitä periaatteessa voinut hyväksyä, koiraa ihmisten vuoteessa). Olin tinkinyt periaatteistani, nostanut kuin palvelijan ystäväkseni, ja niin oli vain käynyt, kuten vanha viisaus sanoo: ”Kohtele palvelijaa vertaisenasi, niin hän sinua halveksii”.
Näin teit mokoma, laskit vetesi vuoteeseeni. Mikä hiekkakasa tai maaluola vuoteeni on. Tolpan juuressako nukumme, yömme vietämme, emmekö vuoteessani lakanoiden välissä sinä kelvoton? Näinkö tekisit omissa oloissasi pesäluolaasiko vetesi laskisit?
Keikistele vain päätäsi,et minua hurmaa (vereni alkoi jälleen kiehua) sillä tiedän, että ymmärrät mistä puhun (periaatteen), mutta ymmärrätkö, että tällä julistuksella sinusta tulee jälleen koira koirien joukkoon, huoneemme nurkassa olkoon yösijasi kovalla matolla petisi ja varoituksen sana, entisenä ystävänä, varo vaimoani pari seuraavaa päivää. Käytä hyväksesi pienuuttasi ja lymyä nurkissa, kätkeydy huonekalujen alle, äläkä ryntää ensimmäisenä ruokakupille, kuten tapasi on.
Jälkiäsi en ole kyennyt peittämään, sillä kastelit myös patjan, ja jos sinulla ja lajitovereillasi on hyvä hajuaisti, niin on naisillakin, niiltä et virtsanhajua pimitä, tai yleensä mitään hajua, joita mies ei aisti (joskus olisi mukava tietää varmauudella onko vaimoni haistama haju todella olemassa oleva, usein en itse niitä haista). Tämän minä kirjoitin sinulle, vaikka et sitä ymmärrä, mutta kirjoitin sen itseni tähden, sillä minua harmittaa ja harmini purkautuu ulos myös kirjainten myötä. Muista nämä sanani, sillä se on viisautta sinulle ja tuo totellessasi sinulle monia herkkupaloja ja ehkä ennalistan asemasi jolloinkin tulevaisuudessa.
Muista älä enää koskaan pure ruokkivaan kättä.